Niin minulle viimein kävi Nozomin 30. Juhlavuotena 2015.
Tampereella Koivistonkylän Eka-marketilla toimi Aikido-jaos
joka oli osa Tampereen Judo-seuraa 80-luvulla. Muistini mukaan innostuin
Aikidosta syksyllä ollessani 7-luokkalainen. Vuosi on siis täytynyt olla 1983.
Rinnakkaisluokkalainen Lehtisen Janne oli jo aloittanut aiemmin ja sain
kavereikseni mukaan aloittamaan Pärssisen Tommin ja Anttilan Jyrkin.
Aikalaisiani ja parhaita ystäviäni Ylöjärven Vuorentaustasta. Bussikyyti vei
reeneihin. Matka ei ollut varsin yksinkertainen sillä Koivistonkylä sattui
olemaan Ylöjärveltä katsottuna Tampereen väärällä puolella. Kahdella bussilla,
yleensä suoraan koulusta ja jos linjat sattuivat ihan nappiin, sujui matka alle
puolentoistatunnin odotuksineen yhteen suuntaan. Yleensä ehdittiin vaihdon
välissä kunnolla kahvitella Hjortin-korttelin Pihvinki-kuppilassa. Pihvingissä
laitettiin päivän asiat järjestykseen ja mietittiin syntyjä syviä
teininäkökulmasta katsottuna. Pitkä matka reeneihin houkutteli koluamaan kaikki
reenit jotka sattui samalle illalle. Parhaimmillaan ensin junnureenit, sitten
aikuisten normaalireenit ja lopuksi vielä peruskurssireenit. Menneitä joskus
liioitellaan tarinoissa, mutta kyllä tuo aika usein tapahtui viikkojen mittaan.
80-luvun alussa mustien vöiden bongaaminen Eka-marketilla oli
harvinaista. He kaikki harvat saivat varauksettoman kunnioituksen meiltä
kaikilta lajista riippumatta. Tummia vöitä ei juuri ollut meillä Aikidossa
Tampereella. Hakama oli yhtä harvinainen kuin mustat vyöt muissa lajeissa.
Ohjaajallamme Kiviharjun Timolla oli hakama ja Jalon Reijolla ja kohtamiten
Lehtisen Jannella ja Niemelän Petrillä. Juhlapäivä oli se päivä kun oikea
mustavyö tuli meille Tampereelle leiriä pitämään. Ennen pitkää Timpa ja Janne
suorittivat ekan daninsa Ichimura–sensein Japaniin paluun alla. Muistelen, että ensimmäinen leiriopettajani
on ollut Pertti Lehväslaiho. Taisin silloin käydä ensimmäisessä
vyökokeessanikin. Lisäksi muistan Jukka Helmisen ja Juhani Laisin noilta aivan alkuvuosilta.
Mukavakseni olen huomannut heidän olevan edelleen. 80-luvulta ja 90-luvun
alkupuolelta voimakkaimmat muistoni liittyvät Aikidoon. Varsinkin mitä tulee
harrastuksiin. Niitä oli kyllä paljon muitakin mm lentopalloilu, snooker,
juokseminen ja vähän karateakin. Muistaakseni, ja äitinikin tämän vahvistaa,
että Aikidon aloittamisestani eteenpäin kymmenisenkunta kesäloman loppua,
pääsisäistä ja useita uudenvuodentienoita minua ei kotona näkynyt. Niinä
aikoina oli useamman päivän leiri, joille aina porukalla osallistuttiin.
Rinkassa kulki varusteet ja siinä rinkan sivussa oli kiinni sidottuna Jo:ta ja
Bokkenia varten pussi. Keppipusseja rinkan sivussa rahtaavat nuoret olivat junissa
uteliaisuutta herättävä näky varsinkin kun niihin oli japaninaakkosilla
kirjaitu ihmeellisiä merkkejä – ei oltu mitään ihan tavallisia reppureissaajia.
Leireillä yleensä nukuttiin koululuokassa tai tatamilla. Tosinaan meitä
majoitettiin koteihinkin vieraissa kaupungeissa. Muistan tapauksen Turussa,
jossa meille annettiin kotiavain ja osoite. Isäntäväkeä ei ollut itse edes
kotona. Siellä sitten punkkasimme ja saavuimme aamulla leirireeneihin ja avainta
palauttamaan. Luottoa riitti.
Aikido-ympäristössä oli mukavaa kasvaa nuoreksi aikuiseksi.
Meitä silloin alkuun vielä alaikäisiä nuoria kohdeltiin oikein mukavasti ja
kannustettiin harjoitteluun. Silloisista nuorista aikidoaikuisista ja sitä
varttuneemmistakin löytyi meille myös paljon esikuvia. Aikidoaikuiset jättivät minuun hyvät jäljet
paitsi koti-dojolla Tampereella niin myös muissa kaupungeissa. Harjoittelu oli
tietysti tärkeää, mutta ainakin yhtä tärkeää oli olla jäsen porukassa. Sama
mielenkiinnon kohde yhdisti aika tiiviiksi nipuksi meitä. Niin syntyikin ajatus
perustaa Nozomi. Perustavan kokouksen tai sen esikokouksen muistelen olleen
Picnic-kahvilassa. Oma osuuteni oli lähinnä olla mukana tohinassa kun
aikuisempi väki hoiti seuran perustamiseen liittyvät käytännön asiat. Varmasti
en ole missään saanut niin hyvää kokemusta ryhmien ohjaamisesta ja johtamisesta
kuin Nozomissa peruskursseja ohjatessani. Peruskurssit alkoivat aina syksyllä
ja tammikuussa. Niille riitti paljon väkeä ja kaikille ohjaajille paljon
vuoroja vedettäväksi. Olin onnekas kun sain tätä vastuuta itselleni nuorella
iällä. Luulisin että pystyin sitä kohtuullisesti kantamaankin. Siitä itänyttä
satoa olen korjannut lukuisissa eri yhteyksissä niin opiskelun, urheilun kuin
työnteon ympäristöissä.
90-luvun puolivälissä yllättäen työpaikkahaastattelussa
minulta kysyttiin, että ketkä aikuiset ovat vaikuttaneet minuun eniten.
Luettelin luonnollisesti joitakin lähimpiä sukulaisiani, yhden kouluopettajan
ja sitten lisäsin vielä että monet Aikidoaikuiset 80-luvun lopulta. Kilpaurheilu
on kiinnostanut minua aina. Eräänä keväänä 90-luvun puolivälissä sain
tilaisuuden liittyä lentopallojoukkueeseen johon oli kylällemme saatu osaava,
kokenut valmentaja Runsaan Mane. Jos lentopalloilussa olisi budo-lajien
vyöjärjestelmä, niin Manella olisi varmasti muutamia daneja. Mane suostui
ottamaan minut mukaan porukkaan vaikka osaamiseni oli huonoa, mutta asenne,
kunto ja koordinaatiokyky hyvä. Se kaikki hyvä oli kehittynyt pitkälti monipuolisessa
Aikido-harjoittelussa. Heittäydyin kilpaurheilun pariin 20-vuodeksi. Ensin
pelaajaksi 5 vuodeksi ja sitten nuorten valmentajaksi 15 vuodeksi. Aikido jäi
pauselle melko pitkäksi ajaksi. Etenkin Manelta, mutta myös muilta lentisvalmentajakolleegoilta
opin lisää urheilusta ja harjoitteluasenteesta sekä valmentamisesta paljon
kaikkien niiden vuosien aikana. Opin myös sen, että kilpaurheilussa on hyvin
voimakas ns henkinen puoli. Se on hyvin läheistä sukua sille mitä me kerromme
Budo-lajeissa yleensä olevan. Ellei peräti aivan samasta asiasta puhuta. Erityisesti
opin harjoitteluun valmistautumisen ison merkityksen.
Yhtä äkkiä onkin vuosi 2015 ja Vaimo, kolme lasta, kaksi
koiraa ja koti Ylöjärven Takamaan kylällä. Aikido oli muhinut mielessä hissukseen
20 vuotta. Tapanani oli käydä Nääshallilla seuraamassa yhdet reenit vuoden
parin välein. 2000-luvun puolivälissä ostin postimyynnistä bokkeninkin.
Harjoittelin joinakin vuosina aika aktiivisesti taichia. Sosiaalisessa mediassa
tuli sittemmin joitakin vanhoja Aikidotuttuja ja sieltä bongasinkin, että
Kiviharjun Timpa perustaa Aikidoseuran Ylöjärvelle elokuussa 2015. Ajattelin,
että voikohan jotenkin olla mukana. Päätin heti liittyä siihen joukkoon kun
olin Timpan kanssa keskustellut. En malttanut odottaa Hiroshin dojon avaamista
vaan säntäsin Nozomin reeneihin torstaina 17.8.2015.
Ensimmäisiä tauon jälkeisiä treenejä jännitin melkoisesti. Vyöarvot
eivät kuulemma vanhene ja minunkin 2.kyuni vuodelta 1989 on edelleen voimassa.
Rohkeasti puin hakaman päälle vanhasta muistista ja se pysyi melko hyvin
jalassa koko harjoituksen ajan. Arvelin hieman jännittyneenä, että kuinkahan
saan kohdata 20-vuoden takaisia ystäviäni. Tapasin mm Niemelän Petrin ja Kautun
Arin ja tietysti opettajana Timpan joka oli osannut painaa Aikido-play-nappia
korvieni välissä juuri sopivalla hetkellä. Hauskaa jatkumoa oli ilmassa kun
salissa harjoitteli myös Petrin Taito-poika, joka on juuri saman ikäinen kun
itse olimme 80-luvun loppupuolella. Aika pian pääsin säännölliseen
harjoittelurytmiin ja keholle sopiva sekvenssi on nykyaikidokunnollani 3 krt
viikossa. Oikeastaan ainoa pieni ongelma on että polvet eivät toistaiseksi taivu
seizaan eikä oikein suwarivazaan. Isona plussana taas on kohtuullinen juoksuharrastuksen
tuoma fyysinen kunto. Hirorshi-dojo järjesti ensimmäisen leirin syyskuussa jonka
toiseen päivään osallistuin. Opettajaksi oli saapunut Antti Pekkarinen tuolta
syrjäisiltä eteläisiltä seuduilta. Me lukumääräisesti melko vähäiset
paikallaolleet olimme etuoikeutettuja, sillä ohjaajan aikaa riitti paljon
meille kaikille. Leiri oli erittäin inspiroiva kokemus. Sain siellä takaisin 20
vuotta sitten kadottaneen ukemini Mannisen Erkon opastuksella iriminagessa. On
kivaa lentää ja onneksi Hiroshin dojon katto on korkealla. Leiripaketti oli
täydellinen sillä sain myös elokuvaa omasta tekemisestäni leiri-reeneistä Mikko
Lindevallin kuvaamana. Muutaman viikon kuluttua tuli vielä Ohjaajan videokin leirin
tekniikoista. Ne olivat ammattitaidolla valmisteltua ja otsikoitua aineistoa.
Nykyisetkin aikidoaikuiset näemmä jatkavat hyvien jälkien jättämistä
nykytekniikalla täydennettynä. Nyt on takana jo Nozomin 30-vuotis juhlaleirikin
ja sen jälkeinen illanvietto. Väkeä oli paljon ja vuosikymmenten eri ohjaajat
ohjasivat mukavia reenejä pitkin leiriä. Opettajamme Timpa luonnollisesti
ohjasi leirin viimeiset harjoitukset. Myös vieraita oli paikalla paljon ja
muutama pikkujunnukin oli tullut mukaan. Hinku leireihin kasvoi ja matkasin
syntymäpäiväni kunniaksi Järvenpäähän Juhani Laisin ja kumppaneiden leirille.
Leirireenit klo 10-16 kolmella lyhyellä tauolla oli aika kova setti, mutta
hyvin valmistautuneena jaksoin loppuun asti. Nyt jo olen varma että leirit
tulevat iso osa tätä ”uutta” harrastustani. Huomaan mielissäni, että olen
saanut takaisin vanhoja ystäviäni ja näyttää siltä että saan myös uusia.
Jos mielessäsi on käynyt, että pitäisiköhän aloittaa Aikido
uudestaan, niin suosittelen sitä lämpimästi. Moneen muuhun lajiin palaaminen ei
voi olla näin hyvin mahdollista ainakaan meille 60-luvun lopussa syntyneille.
Jos kunto on hyvä niin se ehkä hieman helpottaa asiaa. Jos kunto taas ei ole kovin
hyvä niin aloittamisen jälkeen se alkaa kohenemaan. Aikidossa voittaa aina!
Terveisin Timppa
kirjoittanut: Timo Halttula
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tervetuloa osallistumaan keskusteluun!