Tracon X: Tataminkantajien raportti

"Ainiin ne mainoksetkin vois tehä.."

Public House Huurteen pöydällä lepäsi papereita ja kyniä. Nozomin osallistuminen loppukesän Tracon X -tapahtumaan oli lyöty lukkoon, ja esitystä piti alkaa suunnitella. Tracon on Tampereella vuosittain järjestettävä manga-, anime- ja roolipelitapahtuma. Siellä on nähtävää, tutkittavaa ja ostettavaa kaikille japanilaiseen kulttuuriin tai sarjakuvien maailmaan hurahtaneelle. Olimme saaneet kunnian päästä luomaan tapahtumaa panoksellamme. Nozomilla tulisi olemaan yhdistyspöytä yhdistysalueella ja kaksi näytöstä lavalla.

Iskuryhmäksi oli tässä vaiheessa vakiintunut Helmin, Miskan, Konstamikon ja Miran muodostama kvartetti. Kun ryhmän jäsenet olivat enemmän tai vähemmän oman elämänsä taiteilijoita, joilla on kokemusta musiikin ja/tai teatterin maailmasta, oli selvää, että haluttiin tehdä kunnon show. Public House Huurteessa lyötiin lukkoon ajatukset, jotka päätettiin tatamilla muokata käytäntöön sopiviksi. Inspiroivaa palaveria kuitenkin seurasi pitkä hiljaisuus. Iskuryhmä oli kiinni omissa arkisissa töissään, eikä esityksen eteen tehty paljoa Facebookin keskustelua enempää. Shame on us!

Klassinen viime hetken paniikki nappasi otteeseensa muutama viikkoa ennen Traconia. Siitä eteenpäin iskuryhmämme oli lähes päivittäin Nääshallissa kotidojolla työstämässä esitystä, ja illat istuttiin tietokoneella puhumassa esityksestä.  Paineen alla syntyi timanttinen ylpeydestä ja ystävyydestä kertova esitys, jossa oli sopivassa suhteessa huumoria, elokuvamusiikkia ja tietenkin sitä aikidoa.
Esityksen pääsimme toteuttamaan ulkolavalla Sorsapuiston puolella ja vieläpä kahteen otteeseen! Tapahtumaa edeltävänä iltana vielä kyhättiin pieniä mainoksia jaettavaksi tapahtuman väelle. Nozomin yhdistyspöydältä käsin saatoimme välittää aikidon ilosanomaa, mutta koimme esityksen olevan tärkeämpi elementti. Siksi ilahduimmekin suuresti yleisön määrästä, ja vaikka odotimme toisen esityksen keräävän vähemmän väkeä, ihmisiä tulikin vielä enemmän kuin ensimmäisenä päivänä.

Jännitys ei ehtinyt kivuta kattoon ennen esityksiä, siitä kiitos kuuluu yllättäen Tampere-talon arkkitehdeille. Rakennus portaineen ei soveltunut kunnolla tatamien kuljettamiseen kärryllä, joten hartiavoimat oli otettava käyttöön. Kun tatamit oli tiukassa aikataulussa saatu paikalleen, jäljellä oli vain lyhyt hetki aikaa vetää henkeä ja valmistautua antamaan kaikkensa seuraavalle vartille. Nämä vartit menivät nappiin ja yleisön reaktiot kertoivat, että olimme todella onnistuneet tekemään esityksestä yleisöömme purevan paketin. Vielä jälkikäteenkin saimme ilahtua positiivisesta palautteesta. Ja tietenkin pääsimme esityksessä toteuttamaan omia fantasioitamme: Miska sai olla eeppinen sankari lopun taistelussa, ja Miran taustalla soi ”Modern Assassin”.

Velvollisuuksistamme huolimatta ehdimme kuitenkin pitää hauskaakin! Tracon tarjosi paljon esityksiä ja tuttuja nähtäväksi, mutta iskuryhmämme vietti myös laatuaikaa keskenään paitsi syömällä myös ihmettelemällä pelipisteitä ja myyntikojuja. Kaikki kokeilivat enemmän tai vähemmän vapaasta tahdostaan tanssipeliä, bofferikentällä näytettiin aikidotyyliä, ja lisäksi tuli selvitettyä Brianin todellinen karva ja nähtyä Kerttu työssään.

Etkö päässyt mukaan? Too bad, mutta onneksi esityksen pääset katsomaan tästä linkistä, ja tatamien taakse eli iskuryhmän rellestykseen pääset puolestaan tutustumaan tästä.

Pitkäkin tauko Aikidon harjoittelussa voi päättyä

Niin minulle viimein kävi Nozomin 30. Juhlavuotena 2015.

Tampereella Koivistonkylän Eka-marketilla toimi Aikido-jaos joka oli osa Tampereen Judo-seuraa 80-luvulla. Muistini mukaan innostuin Aikidosta syksyllä ollessani 7-luokkalainen. Vuosi on siis täytynyt olla 1983. Rinnakkaisluokkalainen Lehtisen Janne oli jo aloittanut aiemmin ja sain kavereikseni mukaan aloittamaan Pärssisen Tommin ja Anttilan Jyrkin. Aikalaisiani ja parhaita ystäviäni Ylöjärven Vuorentaustasta. Bussikyyti vei reeneihin. Matka ei ollut varsin yksinkertainen sillä Koivistonkylä sattui olemaan Ylöjärveltä katsottuna Tampereen väärällä puolella. Kahdella bussilla, yleensä suoraan koulusta ja jos linjat sattuivat ihan nappiin, sujui matka alle puolentoistatunnin odotuksineen yhteen suuntaan. Yleensä ehdittiin vaihdon välissä kunnolla kahvitella Hjortin-korttelin Pihvinki-kuppilassa. Pihvingissä laitettiin päivän asiat järjestykseen ja mietittiin syntyjä syviä teininäkökulmasta katsottuna. Pitkä matka reeneihin houkutteli koluamaan kaikki reenit jotka sattui samalle illalle. Parhaimmillaan ensin junnureenit, sitten aikuisten normaalireenit ja lopuksi vielä peruskurssireenit. Menneitä joskus liioitellaan tarinoissa, mutta kyllä tuo aika usein tapahtui viikkojen mittaan.

80-luvun alussa mustien vöiden bongaaminen Eka-marketilla oli harvinaista. He kaikki harvat saivat varauksettoman kunnioituksen meiltä kaikilta lajista riippumatta. Tummia vöitä ei juuri ollut meillä Aikidossa Tampereella. Hakama oli yhtä harvinainen kuin mustat vyöt muissa lajeissa. Ohjaajallamme Kiviharjun Timolla oli hakama ja Jalon Reijolla ja kohtamiten Lehtisen Jannella ja Niemelän Petrillä. Juhlapäivä oli se päivä kun oikea mustavyö tuli meille Tampereelle leiriä pitämään. Ennen pitkää Timpa ja Janne suorittivat ekan daninsa Ichimura–sensein Japaniin paluun alla.  Muistelen, että ensimmäinen leiriopettajani on ollut Pertti Lehväslaiho. Taisin silloin käydä ensimmäisessä vyökokeessanikin. Lisäksi muistan Jukka Helmisen ja Juhani Laisin noilta aivan alkuvuosilta. Mukavakseni olen huomannut heidän olevan edelleen. 80-luvulta ja 90-luvun alkupuolelta voimakkaimmat muistoni liittyvät Aikidoon. Varsinkin mitä tulee harrastuksiin. Niitä oli kyllä paljon muitakin mm lentopalloilu, snooker, juokseminen ja vähän karateakin. Muistaakseni, ja äitinikin tämän vahvistaa, että Aikidon aloittamisestani eteenpäin kymmenisenkunta kesäloman loppua, pääsisäistä ja useita uudenvuodentienoita minua ei kotona näkynyt. Niinä aikoina oli useamman päivän leiri, joille aina porukalla osallistuttiin. Rinkassa kulki varusteet ja siinä rinkan sivussa oli kiinni sidottuna Jo:ta ja Bokkenia varten pussi. Keppipusseja rinkan sivussa rahtaavat nuoret olivat junissa uteliaisuutta herättävä näky varsinkin kun niihin oli japaninaakkosilla kirjaitu ihmeellisiä merkkejä – ei oltu mitään ihan tavallisia reppureissaajia. Leireillä yleensä nukuttiin koululuokassa tai tatamilla. Tosinaan meitä majoitettiin koteihinkin vieraissa kaupungeissa. Muistan tapauksen Turussa, jossa meille annettiin kotiavain ja osoite. Isäntäväkeä ei ollut itse edes kotona. Siellä sitten punkkasimme ja saavuimme aamulla leirireeneihin ja avainta palauttamaan. Luottoa riitti.

Aikido-ympäristössä oli mukavaa kasvaa nuoreksi aikuiseksi. Meitä silloin alkuun vielä alaikäisiä nuoria kohdeltiin oikein mukavasti ja kannustettiin harjoitteluun. Silloisista nuorista aikidoaikuisista ja sitä varttuneemmistakin löytyi meille myös paljon esikuvia.  Aikidoaikuiset jättivät minuun hyvät jäljet paitsi koti-dojolla Tampereella niin myös muissa kaupungeissa. Harjoittelu oli tietysti tärkeää, mutta ainakin yhtä tärkeää oli olla jäsen porukassa. Sama mielenkiinnon kohde yhdisti aika tiiviiksi nipuksi meitä. Niin syntyikin ajatus perustaa Nozomi. Perustavan kokouksen tai sen esikokouksen muistelen olleen Picnic-kahvilassa. Oma osuuteni oli lähinnä olla mukana tohinassa kun aikuisempi väki hoiti seuran perustamiseen liittyvät käytännön asiat. Varmasti en ole missään saanut niin hyvää kokemusta ryhmien ohjaamisesta ja johtamisesta kuin Nozomissa peruskursseja ohjatessani. Peruskurssit alkoivat aina syksyllä ja tammikuussa. Niille riitti paljon väkeä ja kaikille ohjaajille paljon vuoroja vedettäväksi. Olin onnekas kun sain tätä vastuuta itselleni nuorella iällä. Luulisin että pystyin sitä kohtuullisesti kantamaankin. Siitä itänyttä satoa olen korjannut lukuisissa eri yhteyksissä niin opiskelun, urheilun kuin työnteon ympäristöissä.

90-luvun puolivälissä yllättäen työpaikkahaastattelussa minulta kysyttiin, että ketkä aikuiset ovat vaikuttaneet minuun eniten. Luettelin luonnollisesti joitakin lähimpiä sukulaisiani, yhden kouluopettajan ja sitten lisäsin vielä että monet Aikidoaikuiset 80-luvun lopulta. Kilpaurheilu on kiinnostanut minua aina. Eräänä keväänä 90-luvun puolivälissä sain tilaisuuden liittyä lentopallojoukkueeseen johon oli kylällemme saatu osaava, kokenut valmentaja Runsaan Mane. Jos lentopalloilussa olisi budo-lajien vyöjärjestelmä, niin Manella olisi varmasti muutamia daneja. Mane suostui ottamaan minut mukaan porukkaan vaikka osaamiseni oli huonoa, mutta asenne, kunto ja koordinaatiokyky hyvä. Se kaikki hyvä oli kehittynyt pitkälti monipuolisessa Aikido-harjoittelussa. Heittäydyin kilpaurheilun pariin 20-vuodeksi. Ensin pelaajaksi 5 vuodeksi ja sitten nuorten valmentajaksi 15 vuodeksi. Aikido jäi pauselle melko pitkäksi ajaksi. Etenkin Manelta, mutta myös muilta lentisvalmentajakolleegoilta opin lisää urheilusta ja harjoitteluasenteesta sekä valmentamisesta paljon kaikkien niiden vuosien aikana. Opin myös sen, että kilpaurheilussa on hyvin voimakas ns henkinen puoli. Se on hyvin läheistä sukua sille mitä me kerromme Budo-lajeissa yleensä olevan. Ellei peräti aivan samasta asiasta puhuta. Erityisesti opin harjoitteluun valmistautumisen ison merkityksen.

Yhtä äkkiä onkin vuosi 2015 ja Vaimo, kolme lasta, kaksi koiraa ja koti Ylöjärven Takamaan kylällä. Aikido oli muhinut mielessä hissukseen 20 vuotta. Tapanani oli käydä Nääshallilla seuraamassa yhdet reenit vuoden parin välein. 2000-luvun puolivälissä ostin postimyynnistä bokkeninkin. Harjoittelin joinakin vuosina aika aktiivisesti taichia. Sosiaalisessa mediassa tuli sittemmin joitakin vanhoja Aikidotuttuja ja sieltä bongasinkin, että Kiviharjun Timpa perustaa Aikidoseuran Ylöjärvelle elokuussa 2015. Ajattelin, että voikohan jotenkin olla mukana. Päätin heti liittyä siihen joukkoon kun olin Timpan kanssa keskustellut. En malttanut odottaa Hiroshin dojon avaamista vaan säntäsin Nozomin reeneihin torstaina 17.8.2015.

Ensimmäisiä tauon jälkeisiä treenejä jännitin melkoisesti. Vyöarvot eivät kuulemma vanhene ja minunkin 2.kyuni vuodelta 1989 on edelleen voimassa. Rohkeasti puin hakaman päälle vanhasta muistista ja se pysyi melko hyvin jalassa koko harjoituksen ajan. Arvelin hieman jännittyneenä, että kuinkahan saan kohdata 20-vuoden takaisia ystäviäni. Tapasin mm Niemelän Petrin ja Kautun Arin ja tietysti opettajana Timpan joka oli osannut painaa Aikido-play-nappia korvieni välissä juuri sopivalla hetkellä. Hauskaa jatkumoa oli ilmassa kun salissa harjoitteli myös Petrin Taito-poika, joka on juuri saman ikäinen kun itse olimme 80-luvun loppupuolella. Aika pian pääsin säännölliseen harjoittelurytmiin ja keholle sopiva sekvenssi on nykyaikidokunnollani 3 krt viikossa. Oikeastaan ainoa pieni ongelma on että polvet eivät toistaiseksi taivu seizaan eikä oikein suwarivazaan. Isona plussana taas on kohtuullinen juoksuharrastuksen tuoma fyysinen kunto. Hirorshi-dojo järjesti ensimmäisen leirin syyskuussa jonka toiseen päivään osallistuin. Opettajaksi oli saapunut Antti Pekkarinen tuolta syrjäisiltä eteläisiltä seuduilta. Me lukumääräisesti melko vähäiset paikallaolleet olimme etuoikeutettuja, sillä ohjaajan aikaa riitti paljon meille kaikille. Leiri oli erittäin inspiroiva kokemus. Sain siellä takaisin 20 vuotta sitten kadottaneen ukemini Mannisen Erkon opastuksella iriminagessa. On kivaa lentää ja onneksi Hiroshin dojon katto on korkealla. Leiripaketti oli täydellinen sillä sain myös elokuvaa omasta tekemisestäni leiri-reeneistä Mikko Lindevallin kuvaamana. Muutaman viikon kuluttua tuli vielä Ohjaajan videokin leirin tekniikoista. Ne olivat ammattitaidolla valmisteltua ja otsikoitua aineistoa. Nykyisetkin aikidoaikuiset näemmä jatkavat hyvien jälkien jättämistä nykytekniikalla täydennettynä. Nyt on takana jo Nozomin 30-vuotis juhlaleirikin ja sen jälkeinen illanvietto. Väkeä oli paljon ja vuosikymmenten eri ohjaajat ohjasivat mukavia reenejä pitkin leiriä. Opettajamme Timpa luonnollisesti ohjasi leirin viimeiset harjoitukset. Myös vieraita oli paikalla paljon ja muutama pikkujunnukin oli tullut mukaan. Hinku leireihin kasvoi ja matkasin syntymäpäiväni kunniaksi Järvenpäähän Juhani Laisin ja kumppaneiden leirille. Leirireenit klo 10-16 kolmella lyhyellä tauolla oli aika kova setti, mutta hyvin valmistautuneena jaksoin loppuun asti. Nyt jo olen varma että leirit tulevat iso osa tätä ”uutta” harrastustani. Huomaan mielissäni, että olen saanut takaisin vanhoja ystäviäni ja näyttää siltä että saan myös uusia.

Jos mielessäsi on käynyt, että pitäisiköhän aloittaa Aikido uudestaan, niin suosittelen sitä lämpimästi. Moneen muuhun lajiin palaaminen ei voi olla näin hyvin mahdollista ainakaan meille 60-luvun lopussa syntyneille. Jos kunto on hyvä niin se ehkä hieman helpottaa asiaa. Jos kunto taas ei ole kovin hyvä niin aloittamisen jälkeen se alkaa kohenemaan. Aikidossa voittaa aina!

Terveisin Timppa

ps. Niin, se työpaikkahaastattelu silloin 90-luvun puolivälissä - Sain työpaikan joka johti noin 20-vuotiseen rupeamaan.

kirjoittanut: Timo Halttula